8.A
Artikkeli: “Marie Curie laboratoriossa ja rintamalla"
Ensimmäisen maailmansodan aikana kaksinkertainen Nobel-voittaja Marie Curie varusti siirrettäviä röntgenkuvausyksiköitä Ranskan armeijalle.
Sodan alkaessa röntgenlaitteet olivat harvinaisia, eikä niiden sijoittamista rintaman lähistölle pidetty tärkeänä. Curie kuuli eräältä eturivin ranskalaiselta radiologilta, että armeijalla oli vain vähän röntgenlaitteita, ja ne, joita oli, olivat “huonossa kunnossa tai huonoissa käsissä". Alkuun ei myöskään ajateltu, että siirrettäviä röntgenyksiköitä tarvittaisiin muutamaa enempää. Pian kuitenkin ilmeni, että vammojen laajuuden selvittäminen röntgenkuvauksella johti nopeampaan ja tarkempaan kirurgiaan ja siten potilaiden nopeampaan toipumiseen. Curie vastasi röntgenteknikkojen koulutuksesta ja kävi monissa sairaaloissa ja ensihoitoasemilla. Hän ei ainoastaan hankkinut röntgenlaitteita, vaan myös osallistui niiden asennukseen ja auttoi haavoittuneiden tutkimisessa yhdessä teini-ikäisen tyttärensä Irènen kanssa.
Tyypillinen röntgenlaitteisto painoi 100 kg ilman teholähdettä. Teholähteitä ei voitu standardoida, koska Ranskassa oli käytössä sekä tasa- että vaihtovirtaa ja jännitteet vaihtelivat 100 V:n ja 200 V:n välillä. Monista kenttäsairaaloiksi valituista rakennuksista puuttuivat vieläpä sähköt kokonaan, joten siirrettävät yksiköt olivat korvaamattomia.
Siirrettävät röntgenkuvausyksiköt rakennettiin yksityishenkilöiden lahjoittamiin automobiileihin. Teholähteenä toimi joko generaattori tai auton moottori. Professorit ja insinöörit auttoivat asentamaan ja säätämään laitteita, ja siirrettävän kuvausyksikön (jota kutsuttiin myös pieneksi Curieksi, petit Curie) henkilökunta koostui lääkäristä, teknikosta ja kuskista, jotka osittain pystyivät suorittamaan toistensa tehtäviä. Ilmaisimena käytettiin joko fluoroskooppia tai kuvalevyä. Fluoroskopia oli suosittua, koska siinä lääkäri pystyi näkemään potilaan vammat reaaliajassa. Valokuvalevylle taas jäi tallenne, mutta siihen vaadittiin pimiö – joka yleensä oli autossa!
Luunmurtumat olivat tyypillisimpiä vammoja. Röntgentiimit tiesivät jonkin verran säteilyn ja erityisesti fluoroskopian heille aiheuttamista vaaroista. Heillä oli lyijyesiliinat ja hansikkaat, jotka suojasivat ihoa tulehtumiselta.
Vuoden 1918 loppuun mennessä kiinteitä röntgenyksiköitä oli 500 ja siirrettäviä yksiköitä 300. Sodan kahden viimeisen vuoden aikana röntgenkuvaukseen pääsi yli miljoona sotilasta. Lääketieteellinen tekniikka, joka oli harvinainen vielä vuonna 1914, oli yleistynyt neljässä vuodessa. Sodan loppuessa yksikään kirurgi ei olisi alkanut poistaa sirpaleita tietämättä niiden tarkkaa paikkaa.